Paluu kotipesään

En osaa kirjoittaa tänne. En uskalla, salasanattomuus luo turvattomuuden tunteen, joka kahlitsee sanojani. Anonyyminä pysyttely tuntuu tuskallisen hankalalta, en osaa rajata kirjoituksiani niin, että ne ovat valmiita päästettäviksi kaikelle maailmalle. Kirjoitan kuitenkin tyttärenikin asioista. Niinpä palaan (häntä koipien välissä) takaisin kovia kokeneen Vuodatuksen helmoihin. Blogini löytääkin tästedes jälleen osoitteesta http://vaappulinnea.vuodatus.net ja se on ja pysyy salasanan takana. Salasanan annan vain tuntemilleni ihmisille, jos olet pitkäaikainen lukjani niin voin harkita. Salasanapyynnöt kommentteihin sähköpostiosoitteen kera. Vanhoille lukijoille tiedoksi, salasana on sama kuin ennenkin. Kiitos ja anteeksi tämä ramppaaminen.

Tavarataivas

Voi tätä lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden määrää. Ja voi sitä tarpeen tunnetta, joka saadaan tehtyä kuluttajaparoille, tuoreille tai tuleville vanhemmille. Luin uusinta numeroa alan ammattilehdestä (Vauva), siellä tehdään kvartaaleittain artikkeleita, joissa listataan tuoreen perheen ostoslistan kärkinimekkeet. On haalaritestiä, turvaistuinvertailua ja kumisaapaskatalogia. Nyt, syksyn saadessa, olivat vuorossa toppahaalarit. Enpä ollut vielä tiennytkään, mitä highteciä nekin nykyään edustavat. Peruspuvun naperolleen voi hamstrata henkkamaukkatasolta noin viidellä-kuudellakympillä, mutta tosivanhempi ostaa kullanmurulleen vajaan parinsadan viimeisintä huutoa olevan avaruuspuvun. Kosteudenkestolle keksitään aina vain hienompia standardeja ja lapsukaiset voivat -ja ihan varmaan tosielämässä testaavatkin- laittaa pukunsa ominaisuudet koetukselle vaikka makaamalla lätäkössä. Pukujen käyttöohjeet ovat kilometrin pituiset, kuten sain huomata kesällä ostettuani omalle piltilleni ensi kevättä varten ensimmäisen "välikausihaalarin". Kuten aiemmin olen oppinut, on siis olemassa vuodenaika nimeltään välikausi. Puku kestää ilmeisesti kaikkea muuta paitsi vesipesua, kuivausta ja silittämistä. Tai saa sen kuivata joko narulla tai jossain "kuivauskaapissa". Onko niitä sitten päiväkodeissa, en ainakaan laittaisi lastenvaatteita keittiön ritiläkaappiin riippumaan.

Meille on vajaan viiden lapsiperheenä vietetyn kuukauden aikana kotiutunut käsittämätön määrä tavaraa. Ostimme ennen vauvan syntymää hänelle kahdet erilaiset vaunut (pieneen tilaan menevät rattaat, joihin saa turvakaukalon kiinnitetyksi istuinosan tilalle sekä suuret, maastossakin hyvin kulkevat isopyöräiset klassikkovaunut, joissa pieni nukkuu myös päiväunensa), kaksi turvaistuinta (yhden kumpaankin autoon), pinnasängyn (jossa vauva ei vielä ole nukkunut yhtään yötä), hoitopöydän, kaksi hoitoalustaa (yläkertaan hoitopöydälle ja alakertaan kodinhoitohuoneen työtasolle), lakanoita, peittoja, pyyhkeitä, kestovaippoja, vaatteita sekä joitain pienempiä tarvikkeita, joita olimme kuulleet tarvitsevamme. Lisäksi otimme Kelalta saatavan äitiyspakkauksen, jonka varustus on ulkoasultaan karua mutta valikoimaltaan hyvin kattavaa. Äitiyspakkauksen vaatteet ovat osoittautuneet pääosin pettymyksiksi, huonolaatuisiksi ja hankaliksi yhdistellä muiden vaatteiden kanssa, valjun värisiä ja oudon mallisia; mutta tarvikkeet käytännöllisiksi ja tarpeellisiksi. Lapsen syntymän jälkeen meni jonkin aikaa tyytyväisyyden onnelassa, meillä oli ihana lapsi ja kaikkea, mitä hän saattaa tarvita. Sitten iski todellisuus vasten kasvoja: eihän meillä ole sitteriä! Tottuuko vauva enää istumaan siinä, kun emme ole häntä siihen kaksiviikkoisesta totuttaneet? Eikä meillä ole leikkimattoa! Mikä on leikkimatto? Mistä sen saa? Ja nehän maksavat aivan kamalasti! Tiedoksi teille, joilla ei ole vauvaa: leikkimatto on kuin riemunkirjava tilkkutäkki kooltaan noin metri kertaa metri, jonka päällä on kaksi pehmustettua kaarta, joista roikkuu erilaisia ääntä pitäviä ja muulla tavoin houkuttelevia, "kehittäviä" leluja vauvaa ihastuttamaan. Ja sitten alkoi tulvia lahjoja. Koska olin kertonut ostaneeni paljon vaatteita, sai vauvamme leluja. En tiennyt, että alle yksivuotias tarvitsee viisisataa pehmolelua ja kolmekymmentä erilaista helistintä, mutta kyllä ne vaan ovat ilmeisesti tarpeeseen tulleet. Kauniisti ne ovat asettuneet koristamaan vauvan huonetta ja olohuonettamme. Pieni tuntuu arvostavan lelujaan, kun heiluttelemme niitä hänen kasvojensa edessä, hän hymyilee suloista, valloittavaa hymyään ja tavoittelee lelua pienillä käsillään.

Olin pitkään katkera (olenkohan vieläkin, kun jaksan asiaa edelleen märehtiä), etteivät ystäväni pitäneet minulle babyshowereita. Niissä kun saa kaikenlaisia ihania lahjoja. Ne kun ovat loppuraskauden piristys, niissä nauretaan, jutellaan ja herkutellaan. Niissä saa odottaja olla päivän jos nyt ei prinsessana niin ainakin hedelmällisenä mehiläiskuningattarena. Tehdään kipsivalosta ryhävalaan mittoihin venyneestä vauvamasusta, ettei vaan äiti pääsisi unohtamaan sitä ihanaa kumparettaan, miten iso se oikein olikaan. Arvuutellaan tulokkaan sukupuolta hauskoin leikein, ellei tuleva äiti ole sitä jo paljastanut koko kaveripiirilleen heti kuultuaan varovaisen arvion ultrassa "no ei täällä ainakaan palleja näy". Tehdään morsiuspukua vessapaperista eikun sehän olikin polttariohjelmaa. Yhtä lailla kuin se, etten ole koskaan kelvannut kenellekään kaasoksi, harmittanee tämäkin typerä pikkujuttu minua ehkäpä koko loppuelämäni ajan. Olen hölmö ja tiedän sen.

Nyt, etten tee itsestäni enää naurettavampaa kuin jo olen tehnyt, lienee aika painua pehkuihin. Jotenkin vain en nyt juuri odota nukkumaanmenoa: viimeiset yöt Vaappu on ollut levoton, heräillyt parin tunnin välein ja valvonut pitkään. Lisäksi Mies on pitänyt minua hereillä infernaalisella kuorsauksellaan. Taidan jäädä tähän koneen ääreen odottamaan, että minua tarvitaan, tai sitten en.