Heräsimme jälleen maanantaiaamuun, ja tänään tunnelma olikin varsin maanantainen. Mies nousi ennen kuutta nukuttuaan aamuyön tunnit leffahuoneessa, siellä kun on pimeää ja viileää sekä hiljaista. Ei Vaappu mitenkään metelöinyt, mutta Mies ihottumineen kärsii kuumuudesta kovasti. Me sitten Vaapun kanssa nukuimme makuuhuoneessa mitenkuten. Minä kun en koskaan nuku hyvin, jos Mies ei ole vieressä (paitsi kun vielä kävin töissä, yövuorojen välit päivisin menivät sentään hyvin.) Vaappu heräsi klo 5.30, syötin hänet ja hän nukahti heti uudelleen. Kuuden jälkeen, heti kun Mies ja koirat olivat lähteneet lenkille, heräsin sikeästä unesta siihen, että Vaappu pitää ihmeellistä korinaa hengittäessään. Säikähdin tietysti kamalasti. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että vauvaparallani on nenä tukossa. Hän havahtui vähän väliä unestaan ihmeelliseen pärskähdykseen ja kitisi vähän aikaa, sitten nukahti taas. Ja minä valvoin vierellä hengitystä. Hieman ennen seitsemää Vaappu sitten heräsi taas kunnolla ja oli kiukkuinen kuin pesästä häädetty syyskesän ampiainen. En saanut häntä millään syömään, nenä oli ihan tukossa. Lopulta, kaivettuani pienestä nenästä sideharson kulmalla paksua räkää, hän sai hengitetyksi sen verran nenän kautta, että sain hänet imemään rintaa.
Aamu ja puoli aamupäivää meni kitinää lohdutellessa. Peruin meidän menommekin, olimme suunnitelleet tervehdyskäyntiä työkaverini luona, hänellä on Vaapun kanssa samanikäinen tytär. Harmitti kovasti perua kiva tekeminen, mutta en oikein osannut muutakaan, kun pienellä oli niin kurja olo. Halusin, että hän saisi olla vain kotona, sylitellä rauhassa ja ähistä kurjuuttaan äidille. Autossa matkaaminen kun ei muutenkaan tunnu olevan Vaapun lempipuuhaa, etenkään näin kuumalla, niin arvelin, että kotipäivä tulee tarpeeseen. Hieman ennen puolta päivää laitoin pikkuisen vaunuihin nukkumaan, mutta en kärrännyt niitä kuistille, sillä siellä on niin kuuma ja lisäksi arvelin saavani kuitenkin vähän väliä ravata häntä hyssyttämässä. Päätös olikin oikea, sillä vaunuista on nyt tunnin sisällä kuulunut kymmenisen kertaa ähinää tai kitinää, tuttia on saanut käydä antamassa uudelleen ja uudelleen, mitä yleensä ei tarvitse tehdä kuin enintään kerran. Nyt tajusin laittaa kuivausrummun päälle ja vaunut siihen lähelle, kuivarista kun lähtee niin paljon kosteutta ilmaan, josko se helpottaisi pienen oloa. Lisäksi Vaappu tuntuu tykkäävän kuivausrummun tasaisesta huminasta nukkuessaan. Uni syvenikin heti.
Pesukone piippaa vaativasti ja syöksyn sitä avaamaan. Se ilmoittaa ohjelman olevan valmis äänekkäällä piipityksellä, jota on hankalaa kytkeä pois päältä. Lisäksi useimmiten piippaus on ihan hyvä olemassa, ilman sitä minulta unohtuisivat pyykit koneeseen homehtumaan hyvin usein. Ääni on vaan niin ärsyttävä, että olenkin nimennyt pesukoneemme Saatanaksi. ("Joo joo, Saatana, tullaan tullaan!") Kittaan kahvia termosmukistani, jonka olemassaolosta olen jälleen erittäin tyytyväinen. Mies piristi minua ilmoittamalla, että tilaamamme erikoiskahvit ovat saapuneet ja hän tuo niitä tänään pussikaupalla kotiin.
Olen harkinnut tämän kirjoitusvimmani suitsimista jollain hyödyllisellä tavalla. Voisin vihdoin kirjoittaa loppuun vuosikausia työstämäni kirjan. Jos olisi aikaa, siis. Yleensä Vaapun nukkuessa päiväunia teen hyödyllisiä asioita, kuten kotitöitä. Jos annan kirjoittamiselle pikkusormen, se vie yleensä koko käden, molemmat kädet, aivot, vapaa-ajan, illat, yöt... Ihan yksinkertaisen sähköpostiviestinkin kirjoittamiseen uppoudun intohimolla, unohdan ajankulun ja yhtäkkiä on mennyt puoli tuntia. Onneksi, voi ihanaa, onneksi tämä Blogger tallentaa luonnosta vähän väliä. Olin niin kyllästynyt Vuodatuksessa siihen, että useammankin kerran pitkät sepustukseni hävisivät bittiavaruuteen, kun sisäänkirjautumiseni ehti vanhentua kirjoitusurakan pitkittyessä.
Olemme karpanneet Miehen kanssa nyt kaksi viikkoa. Kummankin paino putosi alkuun hienosti, sitten jymähti ja Miehellä vähän jopa nousikin viime viikon lopussa. Mikä mättää? Minä en uskalla nyt vetää ihan nollahiilarilinjalla, minkä tiedän itselleni toimivan. Imetys vaatii kuitenkin sekä energiaa että tasapainoista ravintoaineiden saantia. Sen vuoksi olenkin rajannut pois valkoiset jauhot, sokerin, valkoisen riisin, kaiken pastan, makeimmat hedelmät sekä punajuuren. Syön siis maltilla perunaa, tummaa täysjyväviljaa, tummaa riisiä, joitain hedelmiä ja lisäksi tietenkin lihaa, kalaa, kanaa, kasviksia, maitotuotteita (myös nestemäisiä), rasvoja ja siemeniä sekä pähkinöitä. Muutos entiseen on kuitenkin suuri; Miehen loman aikana herkuttelimme holtittomasti päivittäin, kalorit saivat valua kurkusta alas kaikessa muussa muodossa paitsi alkoholina. Viime kesään (aikaan ennen raskautta) verrattuna en ole yhtä tiukka karppauksessani mutta yhtä tarkka kylläkin. Silti paino ei kolmen pudotetun kilon jälkeen ole hievahtanutkaan. Harmittaa ja motivaatio on koetuksella. Lauantaina sitten päätimme syödä mansikkakakkua, jota tein kun meille tuli vieraita. Ja olihan se hyvää. Eilen söimme myös herkkuja, joten viikonlopun herkuttelu on varmastikin kumonnut kahden viikon tarkkana olon aika tehokkaasti. En edes viitsinyt käydä vaa´assa tänä aamuna. Enkä olisi kyllä muistanutkaan. Tänään olen taas yrittänyt pysyä ruodussa. Ei se aamuisin eikä päivisin vaikeaa olekaan, iltaisin on. Vielä kun saisi itsestään irti liikkumista. Salille en ehdi enkä jaksaisikaan mennä, koirien ja vaunujen kanssa käveleminen saa riittää. Odottelen nyt kuitenkin, että pahin iltapäivän kuumuus menee ohi, tuon karavaanin kanssa saa hien hieman viileämmässäkin säässä. Lisäksi loppukesän pahin vitsaus, ampiaiset, on taas täällä. Eilen, kävellessäni varsin lyhyen matkan, jouduin jo kahden ampiaisen hyökkäyksen uhriksi. Tai oikeastaan vauvani joutui, minun piti puolustaa häntä ja olinkin urhea: huitaisin kohti vaunuja lentäneen raidallisen paskiaisen kauemmaksi paljaalla kädellä, tätä en ole varmaan ikinä ennen uskaltanut tehdä. Äitiys tekee ihmeitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti