Näytetään tekstit, joissa on tunniste Imetys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Imetys. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. elokuuta 2012

Tämän hetken juttuja

Vaappu osaa nyt

  • kääntyä vatsalta selälleen 
  • kääntyä selältään vatsalleen, jos huvittaa (yleensä ei huvita!)
  • nostaa selinmakuulla ollessaan leuan kohti rintaa ja jalat kohti taivasta niin, että koko tyttö makaa c-kirjaimen muotoisessa asennossa, sanomme hänen tekevän vatsalihastreeniä
  • ottaa lelun käteensä ja viedä sen suuhunsa
  • istua tuettuna selkä suorassa, tosin vain hetken mutta kuitenkin
  • varata kainaloista kannateltaessa tukevasti jaloilleen (varokoot se nahkojaan, joka opettaa Vaapun pomppimaan!)
  • viuhtoa ja huitoa kovasti ja potkia jaloilla samaan aikaan niin, että hän näyttää selälleen joutuneelta koppakuoriaiselta, ja hurjan söpöltä
  • jokellella erilaisilla äänensävyillä, käskevästi, iloisesti, odottavasti, "kohta mä hermostun" ja sitten on vielä verta hyytävä leffakiljunta
Vaappu syö
  • rintamaitoa (siis polakkaa)
  • porkkana-perunasosetta
  • peruna-kukkakaalisosetta
  • parsakaalia (inhosi)
  • päärynäsosetta (rakastaa)
  • maissivelliä
  • riisivelliä
  • peruna-porkkanavelliä
Huomenna saamme tietää, miten pieni on kasvanut kahden viikon tehosyöttökuurin aikana.

Vaappu nukkuu
  • klo 21-06
  • klo 6.30-10
  • klo 12.30-16 (tai 15)
  • (jos on herännyt klo 15 tai aiemmin, hän nukkuu myös klo 17-18.30)
Tämä uusi blogi ei varsinaisesti herättele kirjoitushimojani, joten nyt vain tällainen tylsä listapostaus. Kuvatkin ovat vain Facebookissa rajatun ryhmän nähtävillä. Vuodatus.net painiskelee edelleen sen luokan ongelmien kanssa, etten nykyisellään edes harkitse paluuta sinne. Mutta en koskaan sano "en koskaan". Kiva, jos joku vielä jaksaa tätä lukea.


perjantai 17. elokuuta 2012

Pieni on pieni -edelleenkin

Vaappu täytti neljä kuukautta ja jouduimme sen kunniaksi jälleen neuvolaan. Alan kohta kammota noita käyntejä tosissani. Päätin jo kerran, etten enää stressaa Vaapun kasvusta, mutta en kai voi muutakaan kuin jatkaa hermoilua, kun ovat neuvolassa niin kamalan huolissaan. Nelikuisena pikkuinen on nyt 5390g ja 60,8cm. Onhan hän pieni, laihanlainenkin, muttei sentään mikään nälkämaan lapsi. Vaappu syö. Hyvänen aika, miten hän syökään. Päivämme menee tällä hetkellä näin: 4.00 tai viimeistään 6.00 aamusyöttö. 8.00 syöttö. 10.00 syöttö, 11,12, 15 tai viimeistään 16 syöttö, 17, 18, 19 syöttö, 21 iltasyöttö. Yksitoista syöttöä päivän aikana, tämä ei tästä juuri muutu, vartti sinne tai tänne mutta määrät pysyvät. Jos olemme jossain muualla kuin kotona saattaa yksi syöttö jäädä välistä, mutta hän ottaa varmasti sen takaisin seuraavalla syötöllä. Maitoa tuotan entiseen malliin, pystyn imetyksen jälkeen pumppaamaan 100-120ml ja illalla enemmänkin. Vaappu tuottaa pissaa ja kakkaa entiseen malliin. Vaippaa vaihdetaan lähes yhtä usein kuin on syöttöjäkin. Unet asettuvat syöttöjen väliin 21.30-06 joko yhdellä syötöllä tai yhtä soittoa nukkuen, 6.30-10 yhden pysähdyksen taktiikalla, 12.30-15 tai jopa 16 kunnon päiväunet ellemme ole poissa kotoa, jolloin unet jäävät lyhyemmiksi tai katkeavat kahdeksi lyhyemmäksi uneksi. Illalla hän ottaa yleensä pienet torkut jossain kuuden ja kahdeksan välillä. Painoa oli pienelle nyt siis kuukaudessa tullut 350g ja pituutta noin sentti. Pituuskasvukäyrä lähti taittumaan alaspäin ensimmäistä kertaa, painohan on sen jo aiemmin tehnyt.

Lisämaidon antamisestahan ei meillä koskaan oikein tullut mitään, Vaappu vihasi kaikkia markkinoilla olevia korvikkeita. Saimme muutaman kerran syötetyksi maksimissaan 100ml ja senkin yleensä kamalalla huudolla säestettynä, tukehtumisliikkeitä esitettiin meille toistuvasti. Pullosta Vaappu syö lypsämääni maitoa kohtalaisesti, en vain näe edelleenkään mitään järkeä siinä, että syöttäisin pumppumaitoa pullosta sen sijaan, että imetän häntä hänen toivomaansa tahtiin. Hörpytellen hän ei ole koskaan suostunut syömään yhtään mitään. Lusikalla maidon syöttäminen on aivan toivotonta pelleilyä. Korvikkeen anto jäi siis kokeiluihin. Nyt, kun neljän kuukauden ikäraja ylittyi, päätimme aloittaa vähitellen kiinteiden ruokien testaamisen. Meinasin aloittaa perunalla, mutta sain kuulla niin paljon vasta-argumentteja, että päätin noudattaa neuvolan ohjetta ja aloittaa maissivellillä. Olisin halunnut aloittaa lusikkaruoalla muistaen pulloshown, mutta päätimme Miehen kanssa kuitenkin antaa vellille mahdolliusuuden. Se kun olisi niin kiva iltajuttu, isin syöttämä velli vauvalle ja sitten unille. Ekana iltana Vaappu sai 40ml maissivelliä ja 40ml lypsettyä äidinmaitoa sekoitettuna pullosta. Maistui. Hän suorastaan rakasti sitä! Juoma upposi typykkään ennätysvauhtia, kunhan hän oli ensin huomannut, ettemme yritä tuputtaa taas sitä kamalaa korvikemaitoa. Ilmeisesti myös vellitutti oli typykän mieleen, sillä sen hoksattuaan hän vaikutti tyytyväisemmältä kuin yleensä tuttipullosta syödessään. Tuleeko sieltä sitten tutummin holottamalla kuten äidin vuolaista rinnoista, jos maitotuttia pitää imeä kovemmin eikä se ole ollut helppoon oppineelle tytölle mieluisaa, en tiedä. Nyt, muutaman velli-illan jälkeen voin sanoa, että oli viisasta aloittaa näin. Ainakin toistaiseksi on mennyt hyvin. Tänään illalla aiomme antaa sosetta lusikalla, olisin halunnut antaa jo nyt päivällä, mutta ymmärrettävästi isi haluaa olla näkemässä ensimmäisen kerran.

Aion soittaa ensi viikolla neuvolaan, kun oma terveydenhoitajamme on palannut lomalta. Nyt siellä oli sijainen, tuttu hänkin muttei yhtä helposti lähestyttävä kuin omamme. Aion pyytää painokontrollia ja haluan myös jutella siitä, miksi Vaappu ei kasva riittävän nopeasti. Saa nyt nähdä, auttavatko kiinteät ruoat kasvunopeuteen. Ei hänen mikään jättiläinen tarvitse olla, kunhan käyrät vain eivät taittuisi alaspäin. Ja joo, tiedän ettei käyriä pidä tuijottaa vaan lasta, mutta kun olen huolissani. Kaikki muut ovat isompia, jopa pienempipainoisina syntyneet ovat tässä iässä jo isompia kuin meidän mini-Vaappu. Ja minua mietityttää, aiheutuuko hänelle jotain sellaista vahinkoa, mitä ei sitten vanhempana enää voi korjata. Toki näen, että vauvani on pirteä, iloinen, jäntevä ja seurustelevainen, hän jaksaa olla hereillä ja jaksaa myös nukkua. Hän oppii uutta suunnilleen samassa tahdissa kuin muutkin, jotain nopeammin ja jotain hitaammin kuin toiset, mutta silti. Sisuksiani kalvaa pelko, vähän samanlainen kuin raskausaikana. Se sanoo, että jotain menee kuitenkin pieleen. Kai tämä kuuluu äitiyteen ja on luonnollista ja tulee vain pahenemaan ajan myötä ja läpä läpä mutta näin se vain on, että pelottaa niin helvetisti.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Syyllistymisestä

Nyt puhutaan paljon äitien syyllistymisestä, ja pistänpä lusikkani siihenkin soppaan. On nimittäin tässä vajaassa neljässä kuukaudessa tullut jo tutuksi minullekin tuo kalvava tunne. Kuinka helppoa onkaan etukäteen suunnitella äitiyttään, asettaa itselleen rasteja riittävästi armeijan harjoitusrataa varten, tavoitella taivaita kasvattajana jo vauvan ollessa vielä pienenpieni ihmisenalku. Pitkän lapsettomuuden päätteeksi arvelin olevani kypsääkin kypsempi äidiksi, monessa mehussa keitetty kovaksi ja kuitenkin riittävän pehmeä pysyäkseni hellänä ja tunteikkaana. Ja miten vaikeaa onkaan elää omien odotustensa mukaisesti? Vuosien myötä olen oppinut hyvälle, olen elänyt itsekkäästi ja tehnyt asioita vain itseäni varten. Kun nyt sitten pieni, rakas tyttäreni vaatii minulta aina vain enemmän, vaadin minäkin itseltäni enemmän ja kun en pystykään täyttämään omia odotuksiani, on syyllisyyden tunne valtava.

Tiesin, että äitiys on jossain määrin suorittamista. Olen seurannut sivusta niin monen ystävättären tietä äitinä, heidän eri tapojaan olla äiti, heidän erilaisia kasvatusmetodejaan ja käyttäytymismallejaan. Eniten olen aina ihaillut niitä, jotka näyttävät tuntevan vain vähän syyllisyyttä oikaistessaan hieman: tarjotessaan eineksiä tai purkkiruokaa, nostaessaan jalat ylös ja sanoessaan lapselleen "äiti ei nyt leiki", juodessaan kolmannenkin viinilasillisen naisten illassa sen jälkeen, kun ovat päättäneet juoda vain yhden (tai puolikkaan) lasillisen. En toki tarkoita, että olisin ihaillut niitä, jotka jättävät lapsensa täysin kasvattamatta tai joiden lapset ovat jollain tavalla hunningolla -mutta sellaisia äitejähän ei minun tuttavapiiriini kuulu! Rento elämänasenne ja manana-meininki on kuitenkin aina kiehtonut minua. En ole suorittaja. En ole uraohjus. Miksi siis pyrkisin olemaan superäiti, etenkään kun äärimmäisen harva lapsi on aikuistuttuaan siitä äitiään kiittänyt. Oma äitini antoi minulle rennon ja luontevan mallin, hän viihtyi meidän kanssamme kotona (varmasti viihtyi, tuskin hän muuten olisi viettänyt kaikkia niitä vuosia kotiäitinä) ja oli ajoittain leikkeihin ja puuhiin osallistuva pullantuoksuinen äiti, välillä väsynyt ja stressaantunut kiukkuäiti. Kaikki tuntui kuuluvan normaaliin elämään, me lapset opimme hyvin äkkiä tietämään, milloin kannattaa pysyä poissa jaloista ja milloin taas vietetään yhteistä puuhapäivää. Kun äiti oli vähemmän pirteä, leikimme ulkona ja keksimme omat tekemisemme. En ole tästä saanut mitään traumoja.

Nyt huomaan rakentavani omaani ja vauvani päivää aamusta alkaen miettien samalla, mikä on lapseni kehitykselle hyväksi, mikä ei ole kehitystä tukevaa ja mikä mahdollisesti saattaa haitata pikkuiseni oppimista ja tärvellä hänen luonnettaan. Minä, jonka ei pitänyt turhia stressata, mietin yhtäkkiä olenko laulanut ja lorutellut lapselleni riittävästi, puhunko hänelle tarpeeksi tukeakseni kielenkehitystä, onko kolme- ja puolikuinen tyttäreni saanut sopivasti fyysistä aktivaatiota päivän aikana, jotta hänen lihaksistonsa kehittyy kuten sen pitää ja jotta hän väsyy sopivasti muttei liikaa. Mitä enemmän saan kuulla ja lukea "älä tuijota toisten kehitystä" tai "käyrät ovat neuvolaa, eivät äitiä ja lasta varten", sitä enemmän ahdistun toisten, samanikäisten vauvojen nopeammista kehitysaskeleista tai oman lapseni hitaammasta kasvusta. Imetyksestä olen tehnyt itselleni vuoren korkuisen haasteen jo ennen vauvan syntymää, stressaan sen sujumista päivittäin ja jollain tasolla odotan aika innokkaasti sitä aikaa, kun lapseni kehitys ei ole enää yksinomaan kiinni elimistöni tarjoamasta ravinnonlähteestä. Pelkään, ettei maitoni koostumus ole sopiva, koska lapseni kasvaa niin hitaasti. Silti näen omin silmin omasta vanhasta neuvolakortistani, että olen itse aikanani kasvanut vielä hitaammin, saavuttaen siitä huolimatta 180 sentin aikuispituuden. Vaikka minun lapsuudessani ei ole ollut vauvamuskareita ja iänmukaisia kehittäviä leluja, olen melko musikaalinen ja verbaalinen, minulle on luettu ihan samat Teemu- ja Sanna-kirjat kuin muillekin ikätovereilleni. Syytä huoleen ja syyllistymiseen siis tuskin on. Minä en juo, en tupakoi, en vietä iltojani poissa lapseni luota. En sysää häntä vieraalle hoitoon aina, kun on mahdollisuus. En ole itse asiassa viettänyt poissa vauvani luota vielä kertaakaan yli tuntia pitempää aikaa. Kaupassa ja lenkillä olen käynyt ilman häntä. Silloinkin alan jo miettiä, miten hän pärjää ja ennen kaikkea, meneekö hänen isällään hermot, jos vauva huutaa kovasti.

Tästä pääsenkin jo kokonaan toiseen aiheeseen: isään. Mieheni, vauvan isä, on aivan mahtava tyyppi. Hän on paras ystäväni. Meidän huumorintajumme osuvat täysin yksiin, keskustelumme ovat mielettömiä eikä meillä ole koskaan epätoivoisia hiljaisuuden hetkiä, sellaisia että kumpikaan ei keksisi mitään puhuttavaa. Mieheni ei koskaan syyllistä minua mistään. Ei edes silloin, kun sen oikeasti ansaitsisin. Toissailtana, kun melkein poltin koko talomme unohdettuani tuttipullo-rintapumppu-sterilointikattilan kiehumaan nukkumaan mentyäni hän auttoi minua tuulettamaan kahdelta yöllä, lohdutti minua kun oloni oli kurja ja rauhoitteli syyllisyydentuntoani ja pelkojani siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Isä rakastaa Vaappua ihan yhtä paljon kuin minäkin. Hän oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa ja hoiti Vaappua ensimmäiset päivät lähes yksin minun toipuessani sektiosta. Hän ei koskaan menetä hermojaan, siis oikeasti ei ikinä. Silti huomaan usein miettiväni, kuinka hän jaksaa, hoitaakohan hän vauvaa vain velvollisuudentunnosta, menevätkö hänellä hermot vauvan huutaessa. Ja vaikka hän vakuuttelee minulle, ettei näin ole, mietin samaa taas pian uudestaan. Vika on siis minussa. Oma isäni oli lapsuudessani paljon töissä, harvoin kotona, silti en usko tämän ajatuksen tulleen lapsuudestani, sillä muistan isän olleen innokas ja iloinen aina meidän kanssamme ollessaan. En myöskään koskaan ajattele, että mieheni hoitaisi vauvaamme jotenkin huonommin kuin minä.

Eihän tästä mitään konkreettista palkintoa saa, äitiysstressistä siis. Toki lapsi itsessään on paras palkinto, mitä koskaan voi saada, mutta hän on kyllä siinä vaikka joskus vähän relaisinkin. En koe "uhraavani" itseäni mitenkään, sillä tällä haavaa tämä on ainoa asia, mitä haluankaan tehdä. En kaipaa iltoja ravintoloissa, sillä en niissä viettänyt aikaani enää vuosikausiin ennen lastakaan. En myöskään halua harrastusta, viikoittainen pakkomeno vain ahdistaisi. Katsotaan sitten syssymmällä, tarvitsemmeko me Vaapun kanssa yhteisen harrastuksen (tai sanooko sisäinen vaatimustasoni, että meillä tulee sellainen olla?) On ihanaa tavata kavereita, mutta en sitäkään jaksa ihan joka päivä. Pari menoa viikossa on vielä hyvä, sen useampi saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten tarjoa lapselleni rauhallisia kotipäiviä. Nyt meidän olikin pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, kun Vaappu oli nuhainen. Kärttyisä pieni räkänokka halusi paljon syliä, nukkui pitkiä päiväunia ja kitisi paljon iltaisin. Tänään hän on jo paljon pirteämmän oloinen. Tästä alkaakin taas usean päivän tekemiset ja menemiset. Koko elokuun tulevat viikonloputkin on aika tiiviisti jo buukattu. Melkein toivon, että myisimme jo autoni (jossain vaiheessa se tulee eteen ihan jo taloudellisistakin syistä) etten voisi ihan niin usein reissata vauvan kanssa arkisin. Toki lähteminen on oma valinta. Me olemme yleensä niitä, jotka lähtevät toisten luo, sillä asumme täällä maalla. Harva jaksaa tänne lähteä ajamaan.

Nyt vauvani heräilee, ja kuten olen päättänyt, en anna hänen itkeä yksikseen, se vahingoittaa varhaista vuorovaikutusta. Menen siis nostamaan hänet syliini niin kauan kuin hän vielä jokeltelee iloisena.

torstai 2. elokuuta 2012

Kertomus siitä, kun maito melkein loppui

"Maito ei lopu kunhan vaan imetät riittävän usein." Näin yleensä ohjeistetaan imettäviä äitejä. Silti jatkuvasti kuulee äitien kertovan, kuinka heiltä on maito loppunut vauvan ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Olen tähän mennessä ollut herkästi taipuvainen ajattelemaan, että kyseinen äiti on vain laiskuuttaan lopettanut imetyksen, tai esimerkiksi tupakoinut niin paljon, ettei imetys ole ollut vauvalle turvallista. Minähän olen, kuten vanhaa blogiani lukeneet tietävät, taistellut imetyksen onnistumiseksi siitä saakka, kun Vaappu syntyi. Tai oikeastaan taistelu alkoi jo ennen sitä. Minulla on polykystiset munasarjat sekä mastopatiaa rinnoissa, ja molemmat saattavat aiheuttaa maidonnousun hitautta ja maidon vähäisyyttä. Sen tiedettyäni aloin jo raskausviikolla 35 eli heti, kun se oli turvallista, lypsää rintojani jotta maito nousisi mahdollisimman hyvin. Minullahan oli raskausdiabetes, joten tiesin, että Vaappu todennäköisesti tarvitsisi ensipäivinään myös lisämaitoa. Suurimmaksi osaksi pärjäsimmekin sitten omilla lypsymaidoillani, jotka otimme synnyttämään lähtiessä kotoa pakastimesta mukaan ja säilöimme sairaalassa osaston pakastimeen. Sieltä niitä käytettiin tarpeen mukaan ja lopulta kaikki noin 200ml tuli käytettyä ja lisäksi tarvittiin vielä joitain kymmeniä millejä korviketta.

Kotiin päästyämme Vaappu oli jo täysimetyksellä. Maito nousi hyvin jo toisena päivänä sektion jälkeen, se tuntui riittävän ja Vaappukin oppi imemään ihan hyvin, vaikka rintani ovat suuret ja painavat ja vauva oli alkuun matalista verensokereista väsynyt ja laiska. En tarvinnut edes rintakumia, vaikka Mies kyllä raskausaikana arveli, että sille tulisi käyttöä. Noin parissa viikossa alkoi imetys sujua jotakuinkin. Matkan varrella tähän kolmeen ja puoleen kuukauteen on kuitenkin mahtunut jos jonkinlaista takapakkia ja vastoinkäymistä, eikä pienimpänä niistä Vaapun hidas kasvu. Tai kasvaahan typykkä, mutta lähinnä pituutta. Ja sehän ei neuvolan käyriä tuijottavalle terveydenhoitajalle sovi. Vaapun paino menee -20 persentiilin käyrällä ja pituus +2:lla. Nyttemmin olen kuitenkin todennut, että olen itse aikanani kasvanut täsmälleen samalla tavalla ja ollut vielä kevyempi kuin Vaappu, viiden kilon rajapyykinkin ylitin vasta yli nelikuisena, Vaappu sentään painoi 5040g kolmikuukautisneuvolassaan.

Ajoittain olemme joutuneet neuvolan terveydenhoitajan määräyksestä antamaan Vaapulle lisämaitoa kasvun turvaamiseksi. Minulla on kuitenkin ollut runsaasti maitoa, joten lisämaito on useimmiten ollut omaa, lypsettyä maitoa pullosta. Vain silloin tällöin olemme joutuneet turvautumaan korvikkeeseen. Heinäkuun alussa, Miehen loman alettua lähdimme pariksi päiväksi mökille perheen kesken. Pakkasin mukaan rintapumpun ja pari tuttipulloa, sillä arvelin että maisemanvaihdos saattaisi väsyttää vauvaa ja tehdä sen, ettei hän ehkä iltaisin jaksaisi imeä riittävän tehokkaasti (kuten välillä on käynyt Vaapun ollessa oikein väsynyt). Näin voisin sitten mökillä pumpata maitoa ja voisimme antaa sitä tuttipullosta. Jo heti mökille päästyämme huomasin, että jotain on vinossa. Vaappu söi ja söi, imi rintaa ja huusi. Arvelin jonkin aikaa pähkäiltyäni, että kyseessä on tiheän imun kausi ja annoin hänen imeä juuri niin paljon kuin hän vain halusi. Rinnalle on kyllä aina tätä ennenkin ollut vapaa pääsy, en ole ollenkaan rajoittanut imuaikaa, vaikka sitä on joku joskus ihmetellytkin. Niin, "ennen vanhaan" tosiaan suositeltiin (pakotettiin) kaikki äidit ja vauvat neljän tunnin syöttöväleihin, ihme että kenelläkään on maito riittänyt ja ihme, että äidit ja vauvat ovat pysyneet järjissään... Ainakin meillä lapsentahtinen imetys on taannut sekä äidille että vauvalle (ja isälle) hyvän mielen ja mahtavat yöunet. Muistelin myös, että oman juomisen tehostaminen voisi parantaa maidoneritystä joten yritin pitää koko ajan käsillä vesilasia.

Iltaan mennessä sekä minä että vauva aloimme olla epätoivoisia. Rinnanpääni olivat aivan hyytelöä, rinnat tuntuivat tyhjiltä pusseilta ja vauva-parka huusi kiukkuisena nälkäänsä. Eikä meillä tietenkään ollut yhtään korviketta mukana. En uskaltanut ajatellakaan, mitä yöstä tulisi. Yritin jokaisessa välissä, mitä vauva ei halunnut roikkua rinnassa kiinni, pumpata maitoa sähköpumpulla. Sain saaliiksi välillä 5ml, välillä jopa 20ml mutta rinnat alkoivat toden teolla tuntua niin ärsytetyiltä, että en pian enää kyennyt pumppaamaan ja ajatus imettämisestäkin tuntui ensimmäistä kertaa vastenmieliseltä. Vauva ei lopulta enää suostunut tulemaan edes syliini ja jos sain hänet otetuksi rinnalle, hän käänsi päätään pois ja huusi. Vaappu-paran ääni oli jo aivan käheä kaikesta huutamisesta. Päätin, että nyt riittää, minä en lastani kiusaa. Otimme selvää, missä on lähin huoltoasema, sillä kello oli siinä vaiheessa lähes 22.30 eli kauppojen aukiolosta oli turhaa haaveilla. Onneksi alle 10 kilometrin päässä oli ABC, tiesin että sieltä saisi korviketta takuuvarmasti. Ei auttanut kuin pakata saunapuhdas perhe autoon ja lähteä korvikkeen hankintaan. Väsynyt pieni Vaappu nukahti turvaistuimeen ja minulta valuivat kyyneleet silkasta säälistä. Lapsiraukkani on huutanut nälkäänsä ja lopulta uupunut niin, että on nukahtanut. Saimme korvikepurkit, ostin varmuuden vuoksi 3 purkkia, jotta sama ei toistuisi seuraavana iltana. Päästyämme takaisin mökille täytin pullon maidolla, lämmitin mikrossa ja annoin Miehen syöttää Vaapun. Kaikki maito meni, lisääkin tarvittiin. Lopulta pieni, nälkäinen vauvaparkani ahmi lähes koko 2dl purkillisen äidinmaidonkorviketta ja nukahti sitten pikku masu pulleana väliimme.

Seuraavana aamuna tarjosin taas rintaa, vaikka rinnat yönkin jälkeen tuntuivat täysin tyhjiltä. Vauva söi aikansa, mutta en kuullut kuin muutaman nielemisäänen. Lypsin rintoja imetyksen jälkeen ja maitoa tuli juuri ja juuri pullon pohjan peitteeksi. Yleensä olen aamuisin saanut imetyksen jälkeen noin 140-200ml lypsetyksi ihan helposti. Aloitin jälleen tankkaamisen, juomista ja syömistä, lepoa kuten mökillä kuuluukin. Vauvan otin rinnalle aina, kun häntä vähänkin kiinnosti. Pumppasin joka välissä. Join, söin, imetin, pumppasin, itkin. Mies lohdutteli, minä ikinä kykeni. Illalla taas tankkasimme vauvan korvikkeella, päivän sentään selvisimme imetyksellä ja niillä pisaroilla, mitä sain lypsetyksi. Kolmantena päivänä oli kotiinlähdön aika. Arvelin, että pitempään en ehkä sillä erää olisi mökkiolosuhteita kestänytkään, vaikka Vaapun kanssa mökkeily olikin sujunut syöttöasioita lukuunottamatta paljon odottamaani paremmin. Tämä oli siis ensimmäinen yön yli kestävä mökkireissumme vauvan kanssa. Kotona olimme kolmannen päivän iltana. Jälleen ruokimme vauvan yöksi korviketujauksella ja hän nukkui tyytyväisenä.

Tähän väliin sanottakoon, että jos jollain on tarve viisastella niin antaa mennä vain. Tein kaiken, mitä mielestäni minun pitikin, ja minä en kuulu niihin, jotka pitävät lastaan nälässä. Jos maitoa ei tule, minä ruokin lapseni teollisella korvikkeella, onneksi niitä on olemassa. Kommettilaatikko on kommentointia varten, ja tästä saakin syntyä keskustelua. Vaappu on hyvin pienestä saakka nukkunut hyvin öisin, mielestäni se ei kuitenkaan ole huonontanut maidoneritystäni, vaikka öisin en juuri olekaan imettänyt. Maitoa on -kuten alussa kirjoitin- lähes koko ajan ollut runsaasti, sitä on riittänyt pakastimeen saakka.

Ollessamme toista päivää kotona mökkireissun jälkeen, jatkettuani imetys-pumppaus-korvikkeenantorumbaani, nousi maito uudelleen. Koin aivan samanlaisen hormonirysäyksen kuin sairaalassa synnytyksen jälkeen kaikkine tunnevuoristoratoineen. Rinnat turposivat, minua itketti ja maito nousi rintoihin. Vauva imi maidon tirsutessa suupielistä ja nieleksi minkä kerkisi. Yhtäkkiä pumpulla sain jälleen tulemaan hetkessä parisataa milliä maitoa. Vähensin pumppaamista asteittain. Nyt tästä kaikesta on aikaa muutama viikko ja olen päässyt jälleen päivittäisestä lypsämisestä eroon, pumppailen vain tarvittaessa. Maitomäärä on tasoittunut, vauva syö hyvin, pissaa ja kakkaa runsaasti ja on syötyään tyytyväinen. Syöttövälit ovat päivisin tunnin-kahden luokkaa, öisin nukutaan seitsemästä kahdeksaan tuntia yhtä soittoa. Tämä käy minulle aivan loistavasti. Katsotaan, mitä seuraavaksi haasteeksi eteeni heitetään!

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Hetkiä

Yön hiljaisuudessa hiippailen viereesi. Nostan peittoa, jotta pääsen kanssasi sen alle. Tuhahdat ja huitaiset pienellä kädelläsi. Otan kädestäsi kiinni, tartut sormeeni, huokaan syvään silkasta onnesta. Toisella kädellä tartun suurempaan käteen, joka ensin vetäytyy kauemmas, mutta sitten tarttuu sekin tiukemmin kiinni omaani. Tässä, perheeni kanssa, rakkaimpieni nukkuessa, tunnen olevani onnellisempi kuin koskaan. Kyyneleet valuvat kastellen tyynyni. Nukahdan hymyillen, huikaisevaan onnentunteeseen.

Kitiset, käännät päätäsi kohti kainaloani, haet rintaani vaikka paitani on tiellä. Nostan paidan, avaan rintaliivin ja tartut nälkäisenä kiinni ravintosi lähteeseen. Ensin nipistät hieman ikenilläsi, sitten kun saat maidon virtaamaan, en tunne kuin kevyttä venytystä. Välillä huokaiset syvään ja pidät pienen tauon. Näpellät pikkuriikkisillä sormillasi paitaani, tartut siitä tiukasti kiinni. Kun maito virtaa mielestäsi liian nopeasti, vedät paitaa kiukkuisesti ja päästät otteesi rinnasta irti. Huudat hetken kasvot punehtuen. Sitten saan sinut houkutelluksi takaisin puuhaasi, jatkat syömistäsi kuin hengenhädässä. Joka kerta minua liikuttaa, tämän rutiinin toistuessa jopa tunnin välein, kuinka antaumuksella suhtaudutkaan syömiseen.

Hymyilet valloittavasti koko naamallasi. Hihkaiset riemusta nähdessäsi tutun lelun. Heilutan sitä sinulle ja se pitää pientä kilinää. Välillä katsot minuun kuin kertoaksesi, kuinka hauskaa sinulla on, tai kysyäksesi, onhan minulla yhtä hauskaa. On minulla! Nautin katsellessani sinun leikkejäsi, vaikka ne ovat vielä kovin alkeellisia ja löydät ilosi niin pienistä asioista. Osaisinpa vielä itsekin nauttia yhtä pienistä asioista kuin sinä, rakas vauvani. Tällä hetkellä suurin iloni olet sinä ja sinun kehitysaskeleesi.

Huudat lohduttomasti, vedät ilmaa keuhkoihisi kuin hukkuva hengenhädässä. Itken, koska en voi muutakaan. En tiedä, mikä sinua niin kovasti itkettää. Olen kokeillut jo kaikkea, kahdesti. En voi muuta kuin puristaa sinua syliini ja hokea "äiti on tässä, äiti rakastaa sinua". Lopulta jokin saa sinut lopettamaan huutosi, kyyneleet vielä valuvat pitkin pieniä poskiasi, nyyhkytät koko kehosi vavahdellen. Halaan sinua ja lupaan, että kohta kaikki tuntuu taas hyvältä. Sen hetken voimallisuus vie minut mukanaan ja kun olet rauhoittunut, me molemmat nukahdamme sylikkäin, kyyneleet kuivuen poskille.