Syyllistymisestä

Nyt puhutaan paljon äitien syyllistymisestä, ja pistänpä lusikkani siihenkin soppaan. On nimittäin tässä vajaassa neljässä kuukaudessa tullut jo tutuksi minullekin tuo kalvava tunne. Kuinka helppoa onkaan etukäteen suunnitella äitiyttään, asettaa itselleen rasteja riittävästi armeijan harjoitusrataa varten, tavoitella taivaita kasvattajana jo vauvan ollessa vielä pienenpieni ihmisenalku. Pitkän lapsettomuuden päätteeksi arvelin olevani kypsääkin kypsempi äidiksi, monessa mehussa keitetty kovaksi ja kuitenkin riittävän pehmeä pysyäkseni hellänä ja tunteikkaana. Ja miten vaikeaa onkaan elää omien odotustensa mukaisesti? Vuosien myötä olen oppinut hyvälle, olen elänyt itsekkäästi ja tehnyt asioita vain itseäni varten. Kun nyt sitten pieni, rakas tyttäreni vaatii minulta aina vain enemmän, vaadin minäkin itseltäni enemmän ja kun en pystykään täyttämään omia odotuksiani, on syyllisyyden tunne valtava.

Tiesin, että äitiys on jossain määrin suorittamista. Olen seurannut sivusta niin monen ystävättären tietä äitinä, heidän eri tapojaan olla äiti, heidän erilaisia kasvatusmetodejaan ja käyttäytymismallejaan. Eniten olen aina ihaillut niitä, jotka näyttävät tuntevan vain vähän syyllisyyttä oikaistessaan hieman: tarjotessaan eineksiä tai purkkiruokaa, nostaessaan jalat ylös ja sanoessaan lapselleen "äiti ei nyt leiki", juodessaan kolmannenkin viinilasillisen naisten illassa sen jälkeen, kun ovat päättäneet juoda vain yhden (tai puolikkaan) lasillisen. En toki tarkoita, että olisin ihaillut niitä, jotka jättävät lapsensa täysin kasvattamatta tai joiden lapset ovat jollain tavalla hunningolla -mutta sellaisia äitejähän ei minun tuttavapiiriini kuulu! Rento elämänasenne ja manana-meininki on kuitenkin aina kiehtonut minua. En ole suorittaja. En ole uraohjus. Miksi siis pyrkisin olemaan superäiti, etenkään kun äärimmäisen harva lapsi on aikuistuttuaan siitä äitiään kiittänyt. Oma äitini antoi minulle rennon ja luontevan mallin, hän viihtyi meidän kanssamme kotona (varmasti viihtyi, tuskin hän muuten olisi viettänyt kaikkia niitä vuosia kotiäitinä) ja oli ajoittain leikkeihin ja puuhiin osallistuva pullantuoksuinen äiti, välillä väsynyt ja stressaantunut kiukkuäiti. Kaikki tuntui kuuluvan normaaliin elämään, me lapset opimme hyvin äkkiä tietämään, milloin kannattaa pysyä poissa jaloista ja milloin taas vietetään yhteistä puuhapäivää. Kun äiti oli vähemmän pirteä, leikimme ulkona ja keksimme omat tekemisemme. En ole tästä saanut mitään traumoja.

Nyt huomaan rakentavani omaani ja vauvani päivää aamusta alkaen miettien samalla, mikä on lapseni kehitykselle hyväksi, mikä ei ole kehitystä tukevaa ja mikä mahdollisesti saattaa haitata pikkuiseni oppimista ja tärvellä hänen luonnettaan. Minä, jonka ei pitänyt turhia stressata, mietin yhtäkkiä olenko laulanut ja lorutellut lapselleni riittävästi, puhunko hänelle tarpeeksi tukeakseni kielenkehitystä, onko kolme- ja puolikuinen tyttäreni saanut sopivasti fyysistä aktivaatiota päivän aikana, jotta hänen lihaksistonsa kehittyy kuten sen pitää ja jotta hän väsyy sopivasti muttei liikaa. Mitä enemmän saan kuulla ja lukea "älä tuijota toisten kehitystä" tai "käyrät ovat neuvolaa, eivät äitiä ja lasta varten", sitä enemmän ahdistun toisten, samanikäisten vauvojen nopeammista kehitysaskeleista tai oman lapseni hitaammasta kasvusta. Imetyksestä olen tehnyt itselleni vuoren korkuisen haasteen jo ennen vauvan syntymää, stressaan sen sujumista päivittäin ja jollain tasolla odotan aika innokkaasti sitä aikaa, kun lapseni kehitys ei ole enää yksinomaan kiinni elimistöni tarjoamasta ravinnonlähteestä. Pelkään, ettei maitoni koostumus ole sopiva, koska lapseni kasvaa niin hitaasti. Silti näen omin silmin omasta vanhasta neuvolakortistani, että olen itse aikanani kasvanut vielä hitaammin, saavuttaen siitä huolimatta 180 sentin aikuispituuden. Vaikka minun lapsuudessani ei ole ollut vauvamuskareita ja iänmukaisia kehittäviä leluja, olen melko musikaalinen ja verbaalinen, minulle on luettu ihan samat Teemu- ja Sanna-kirjat kuin muillekin ikätovereilleni. Syytä huoleen ja syyllistymiseen siis tuskin on. Minä en juo, en tupakoi, en vietä iltojani poissa lapseni luota. En sysää häntä vieraalle hoitoon aina, kun on mahdollisuus. En ole itse asiassa viettänyt poissa vauvani luota vielä kertaakaan yli tuntia pitempää aikaa. Kaupassa ja lenkillä olen käynyt ilman häntä. Silloinkin alan jo miettiä, miten hän pärjää ja ennen kaikkea, meneekö hänen isällään hermot, jos vauva huutaa kovasti.

Tästä pääsenkin jo kokonaan toiseen aiheeseen: isään. Mieheni, vauvan isä, on aivan mahtava tyyppi. Hän on paras ystäväni. Meidän huumorintajumme osuvat täysin yksiin, keskustelumme ovat mielettömiä eikä meillä ole koskaan epätoivoisia hiljaisuuden hetkiä, sellaisia että kumpikaan ei keksisi mitään puhuttavaa. Mieheni ei koskaan syyllistä minua mistään. Ei edes silloin, kun sen oikeasti ansaitsisin. Toissailtana, kun melkein poltin koko talomme unohdettuani tuttipullo-rintapumppu-sterilointikattilan kiehumaan nukkumaan mentyäni hän auttoi minua tuulettamaan kahdelta yöllä, lohdutti minua kun oloni oli kurja ja rauhoitteli syyllisyydentuntoani ja pelkojani siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Isä rakastaa Vaappua ihan yhtä paljon kuin minäkin. Hän oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa ja hoiti Vaappua ensimmäiset päivät lähes yksin minun toipuessani sektiosta. Hän ei koskaan menetä hermojaan, siis oikeasti ei ikinä. Silti huomaan usein miettiväni, kuinka hän jaksaa, hoitaakohan hän vauvaa vain velvollisuudentunnosta, menevätkö hänellä hermot vauvan huutaessa. Ja vaikka hän vakuuttelee minulle, ettei näin ole, mietin samaa taas pian uudestaan. Vika on siis minussa. Oma isäni oli lapsuudessani paljon töissä, harvoin kotona, silti en usko tämän ajatuksen tulleen lapsuudestani, sillä muistan isän olleen innokas ja iloinen aina meidän kanssamme ollessaan. En myöskään koskaan ajattele, että mieheni hoitaisi vauvaamme jotenkin huonommin kuin minä.

Eihän tästä mitään konkreettista palkintoa saa, äitiysstressistä siis. Toki lapsi itsessään on paras palkinto, mitä koskaan voi saada, mutta hän on kyllä siinä vaikka joskus vähän relaisinkin. En koe "uhraavani" itseäni mitenkään, sillä tällä haavaa tämä on ainoa asia, mitä haluankaan tehdä. En kaipaa iltoja ravintoloissa, sillä en niissä viettänyt aikaani enää vuosikausiin ennen lastakaan. En myöskään halua harrastusta, viikoittainen pakkomeno vain ahdistaisi. Katsotaan sitten syssymmällä, tarvitsemmeko me Vaapun kanssa yhteisen harrastuksen (tai sanooko sisäinen vaatimustasoni, että meillä tulee sellainen olla?) On ihanaa tavata kavereita, mutta en sitäkään jaksa ihan joka päivä. Pari menoa viikossa on vielä hyvä, sen useampi saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten tarjoa lapselleni rauhallisia kotipäiviä. Nyt meidän olikin pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, kun Vaappu oli nuhainen. Kärttyisä pieni räkänokka halusi paljon syliä, nukkui pitkiä päiväunia ja kitisi paljon iltaisin. Tänään hän on jo paljon pirteämmän oloinen. Tästä alkaakin taas usean päivän tekemiset ja menemiset. Koko elokuun tulevat viikonloputkin on aika tiiviisti jo buukattu. Melkein toivon, että myisimme jo autoni (jossain vaiheessa se tulee eteen ihan jo taloudellisistakin syistä) etten voisi ihan niin usein reissata vauvan kanssa arkisin. Toki lähteminen on oma valinta. Me olemme yleensä niitä, jotka lähtevät toisten luo, sillä asumme täällä maalla. Harva jaksaa tänne lähteä ajamaan.

Nyt vauvani heräilee, ja kuten olen päättänyt, en anna hänen itkeä yksikseen, se vahingoittaa varhaista vuorovaikutusta. Menen siis nostamaan hänet syliini niin kauan kuin hän vielä jokeltelee iloisena.