Paluu kotipesään

En osaa kirjoittaa tänne. En uskalla, salasanattomuus luo turvattomuuden tunteen, joka kahlitsee sanojani. Anonyyminä pysyttely tuntuu tuskallisen hankalalta, en osaa rajata kirjoituksiani niin, että ne ovat valmiita päästettäviksi kaikelle maailmalle. Kirjoitan kuitenkin tyttärenikin asioista. Niinpä palaan (häntä koipien välissä) takaisin kovia kokeneen Vuodatuksen helmoihin. Blogini löytääkin tästedes jälleen osoitteesta http://vaappulinnea.vuodatus.net ja se on ja pysyy salasanan takana. Salasanan annan vain tuntemilleni ihmisille, jos olet pitkäaikainen lukjani niin voin harkita. Salasanapyynnöt kommentteihin sähköpostiosoitteen kera. Vanhoille lukijoille tiedoksi, salasana on sama kuin ennenkin. Kiitos ja anteeksi tämä ramppaaminen.

Tavarataivas

Voi tätä lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden määrää. Ja voi sitä tarpeen tunnetta, joka saadaan tehtyä kuluttajaparoille, tuoreille tai tuleville vanhemmille. Luin uusinta numeroa alan ammattilehdestä (Vauva), siellä tehdään kvartaaleittain artikkeleita, joissa listataan tuoreen perheen ostoslistan kärkinimekkeet. On haalaritestiä, turvaistuinvertailua ja kumisaapaskatalogia. Nyt, syksyn saadessa, olivat vuorossa toppahaalarit. Enpä ollut vielä tiennytkään, mitä highteciä nekin nykyään edustavat. Peruspuvun naperolleen voi hamstrata henkkamaukkatasolta noin viidellä-kuudellakympillä, mutta tosivanhempi ostaa kullanmurulleen vajaan parinsadan viimeisintä huutoa olevan avaruuspuvun. Kosteudenkestolle keksitään aina vain hienompia standardeja ja lapsukaiset voivat -ja ihan varmaan tosielämässä testaavatkin- laittaa pukunsa ominaisuudet koetukselle vaikka makaamalla lätäkössä. Pukujen käyttöohjeet ovat kilometrin pituiset, kuten sain huomata kesällä ostettuani omalle piltilleni ensi kevättä varten ensimmäisen "välikausihaalarin". Kuten aiemmin olen oppinut, on siis olemassa vuodenaika nimeltään välikausi. Puku kestää ilmeisesti kaikkea muuta paitsi vesipesua, kuivausta ja silittämistä. Tai saa sen kuivata joko narulla tai jossain "kuivauskaapissa". Onko niitä sitten päiväkodeissa, en ainakaan laittaisi lastenvaatteita keittiön ritiläkaappiin riippumaan.

Meille on vajaan viiden lapsiperheenä vietetyn kuukauden aikana kotiutunut käsittämätön määrä tavaraa. Ostimme ennen vauvan syntymää hänelle kahdet erilaiset vaunut (pieneen tilaan menevät rattaat, joihin saa turvakaukalon kiinnitetyksi istuinosan tilalle sekä suuret, maastossakin hyvin kulkevat isopyöräiset klassikkovaunut, joissa pieni nukkuu myös päiväunensa), kaksi turvaistuinta (yhden kumpaankin autoon), pinnasängyn (jossa vauva ei vielä ole nukkunut yhtään yötä), hoitopöydän, kaksi hoitoalustaa (yläkertaan hoitopöydälle ja alakertaan kodinhoitohuoneen työtasolle), lakanoita, peittoja, pyyhkeitä, kestovaippoja, vaatteita sekä joitain pienempiä tarvikkeita, joita olimme kuulleet tarvitsevamme. Lisäksi otimme Kelalta saatavan äitiyspakkauksen, jonka varustus on ulkoasultaan karua mutta valikoimaltaan hyvin kattavaa. Äitiyspakkauksen vaatteet ovat osoittautuneet pääosin pettymyksiksi, huonolaatuisiksi ja hankaliksi yhdistellä muiden vaatteiden kanssa, valjun värisiä ja oudon mallisia; mutta tarvikkeet käytännöllisiksi ja tarpeellisiksi. Lapsen syntymän jälkeen meni jonkin aikaa tyytyväisyyden onnelassa, meillä oli ihana lapsi ja kaikkea, mitä hän saattaa tarvita. Sitten iski todellisuus vasten kasvoja: eihän meillä ole sitteriä! Tottuuko vauva enää istumaan siinä, kun emme ole häntä siihen kaksiviikkoisesta totuttaneet? Eikä meillä ole leikkimattoa! Mikä on leikkimatto? Mistä sen saa? Ja nehän maksavat aivan kamalasti! Tiedoksi teille, joilla ei ole vauvaa: leikkimatto on kuin riemunkirjava tilkkutäkki kooltaan noin metri kertaa metri, jonka päällä on kaksi pehmustettua kaarta, joista roikkuu erilaisia ääntä pitäviä ja muulla tavoin houkuttelevia, "kehittäviä" leluja vauvaa ihastuttamaan. Ja sitten alkoi tulvia lahjoja. Koska olin kertonut ostaneeni paljon vaatteita, sai vauvamme leluja. En tiennyt, että alle yksivuotias tarvitsee viisisataa pehmolelua ja kolmekymmentä erilaista helistintä, mutta kyllä ne vaan ovat ilmeisesti tarpeeseen tulleet. Kauniisti ne ovat asettuneet koristamaan vauvan huonetta ja olohuonettamme. Pieni tuntuu arvostavan lelujaan, kun heiluttelemme niitä hänen kasvojensa edessä, hän hymyilee suloista, valloittavaa hymyään ja tavoittelee lelua pienillä käsillään.

Olin pitkään katkera (olenkohan vieläkin, kun jaksan asiaa edelleen märehtiä), etteivät ystäväni pitäneet minulle babyshowereita. Niissä kun saa kaikenlaisia ihania lahjoja. Ne kun ovat loppuraskauden piristys, niissä nauretaan, jutellaan ja herkutellaan. Niissä saa odottaja olla päivän jos nyt ei prinsessana niin ainakin hedelmällisenä mehiläiskuningattarena. Tehdään kipsivalosta ryhävalaan mittoihin venyneestä vauvamasusta, ettei vaan äiti pääsisi unohtamaan sitä ihanaa kumparettaan, miten iso se oikein olikaan. Arvuutellaan tulokkaan sukupuolta hauskoin leikein, ellei tuleva äiti ole sitä jo paljastanut koko kaveripiirilleen heti kuultuaan varovaisen arvion ultrassa "no ei täällä ainakaan palleja näy". Tehdään morsiuspukua vessapaperista eikun sehän olikin polttariohjelmaa. Yhtä lailla kuin se, etten ole koskaan kelvannut kenellekään kaasoksi, harmittanee tämäkin typerä pikkujuttu minua ehkäpä koko loppuelämäni ajan. Olen hölmö ja tiedän sen.

Nyt, etten tee itsestäni enää naurettavampaa kuin jo olen tehnyt, lienee aika painua pehkuihin. Jotenkin vain en nyt juuri odota nukkumaanmenoa: viimeiset yöt Vaappu on ollut levoton, heräillyt parin tunnin välein ja valvonut pitkään. Lisäksi Mies on pitänyt minua hereillä infernaalisella kuorsauksellaan. Taidan jäädä tähän koneen ääreen odottamaan, että minua tarvitaan, tai sitten en.

Kirppis- ja huutolöytöjä

Olen ihan seonnut kirppiksiin ja nettihuutokauppoihin. Minä, jonka lapselle ei pitänyt tulla koskaan mitään käytettyä. No, kuten lukijat tietävätkin, sen päätöksen pyörsin jo hankittuani Vaapulle ihan ensimmäiset vaatteet, ne ja tarvikkeet kun ovat niin älyttömän kalliita, että kaikkeen vauvalle tarvittavaan saisi uppoamaan ihan miten paljon rahaa hyvänsä. Ja kun sitä rahaa nyt ei ihan hulluja summia ole käytettävissä, täytyy ostaa käytettyä jos haluan kaiken mahdollisen ihanan vauvalleni.

Viime aikoina olen tehnyt aika kivoja löytöjä sekä nettihuudoista että kirppiksiltä. Kirppikset, joilla olen käynyt, ovat Akseli sekä Nella&Nuttu Espoossa ja Minipoppoo Helsingissä. Muitakin pitäisi lähteä joku päivä koluamaan. Lisäksi pidimme muutama viikko sitten kotipihallamme pihakirppiksen, joten sain toisesta päästä laitetuksi ylimääräistä tavaraa kiertoon, ja mikä parasta -lisää rahaa osteluun!

 Ensimmäisessä kuvassa on ylhäällä vasemmalla NameIt:in farkut, ylhäällä oikealla Polarn O. Pyretin farkkumekko, alhaalla vasemmalla H&M:n farkkuhame ja alhaalla oikealla Jour Ferrier-raitamekko.

 Toisessa kuvassa on ylhäällä PO.Pin porobody, alhaalla PO.Pin raidalliset velourhousut ja PO.pin kukkapaita.

 Kolmannessa kuvassa on ylhäällä Gymboreen heppamekko, keskellä Kinderitin ruutumekko ja alhaalla H&M:n pitsibolero.

 Neljännessä kuvassa on Meandin punainen apinamekko sekä PO.Pin raitamekko.

 Viidennessä kuvassa ihanuuksia Meandilta, ylhäällä monsteripaita, keskellä ötökkäpaita ja alimpana Miehen suurin suosikki: Harry&Lily naamiaisissa (Star Wars) -paita.

 Kuudennessa kuvassa on Ruotsista nettihuutokaupan kautta ostamani Meandin ihanat pöllöbody ja pöllöhaaremit. Näitä odotan kovasti pääseväni Vaapulle pukemaan. Koko on 74 joten joudumme vielä odottamaan ainakin varmaan kevääseen saakka.

Tämän viimeisen kuvan herkkua joudutaan odottelemaan vielä paaaaljon pitempään! Tämä kun on kokoa 98 ja tarkasteltuani omaa lapsuusiän neuvolakorttiani, olisi Vaappu minuun tullessaan sen kokoinen kolmivuotiaana :) Pakko oli kuitenkin tämä kaverin varastoista pelastaa, kun on niin ihana. Merkki on kotimainen Kinderit.

Osa näistä löydöistä on muuten anoppini tekemiä, hänkin on hurahtanut (onnekseni) kirppiksiin! Tänään Vaappu sai isovanhemmiltaan myös kirppikseltä ostetun Brion mäyräkoiraleluklassikon.

Tämän hetken juttuja

Vaappu osaa nyt

• kääntyä vatsalta selälleen 
• kääntyä selältään vatsalleen, jos huvittaa (yleensä ei huvita!)
• nostaa selinmakuulla ollessaan leuan kohti rintaa ja jalat kohti taivasta niin, että koko tyttö makaa c-kirjaimen muotoisessa asennossa, sanomme hänen tekevän vatsalihastreeniä
• ottaa lelun käteensä ja viedä sen suuhunsa
• istua tuettuna selkä suorassa, tosin vain hetken mutta kuitenkin
• varata kainaloista kannateltaessa tukevasti jaloilleen (varokoot se nahkojaan, joka opettaa Vaapun pomppimaan!)
• viuhtoa ja huitoa kovasti ja potkia jaloilla samaan aikaan niin, että hän näyttää selälleen joutuneelta koppakuoriaiselta, ja hurjan söpöltä
• jokellella erilaisilla äänensävyillä, käskevästi, iloisesti, odottavasti, "kohta mä hermostun" ja sitten on vielä verta hyytävä leffakiljunta

Vaappu syö

• rintamaitoa (siis polakkaa)
• porkkana-perunasosetta
• peruna-kukkakaalisosetta
• parsakaalia (inhosi)
• päärynäsosetta (rakastaa)
• maissivelliä
• riisivelliä
• peruna-porkkanavelliä

Huomenna saamme tietää, miten pieni on kasvanut kahden viikon tehosyöttökuurin aikana.

Vaappu nukkuu

• klo 21-06
• klo 6.30-10
• klo 12.30-16 (tai 15)
• (jos on herännyt klo 15 tai aiemmin, hän nukkuu myös klo 17-18.30)

Tämä uusi blogi ei varsinaisesti herättele kirjoitushimojani, joten nyt vain tällainen tylsä listapostaus. Kuvatkin ovat vain Facebookissa rajatun ryhmän nähtävillä. Vuodatus.net painiskelee edelleen sen luokan ongelmien kanssa, etten nykyisellään edes harkitse paluuta sinne. Mutta en koskaan sano "en koskaan". Kiva, jos joku vielä jaksaa tätä lukea.

Pieni on pieni -edelleenkin

Vaappu täytti neljä kuukautta ja jouduimme sen kunniaksi jälleen neuvolaan. Alan kohta kammota noita käyntejä tosissani. Päätin jo kerran, etten enää stressaa Vaapun kasvusta, mutta en kai voi muutakaan kuin jatkaa hermoilua, kun ovat neuvolassa niin kamalan huolissaan. Nelikuisena pikkuinen on nyt 5390g ja 60,8cm. Onhan hän pieni, laihanlainenkin, muttei sentään mikään nälkämaan lapsi. Vaappu syö. Hyvänen aika, miten hän syökään. Päivämme menee tällä hetkellä näin: 4.00 tai viimeistään 6.00 aamusyöttö. 8.00 syöttö. 10.00 syöttö, 11,12, 15 tai viimeistään 16 syöttö, 17, 18, 19 syöttö, 21 iltasyöttö. Yksitoista syöttöä päivän aikana, tämä ei tästä juuri muutu, vartti sinne tai tänne mutta määrät pysyvät. Jos olemme jossain muualla kuin kotona saattaa yksi syöttö jäädä välistä, mutta hän ottaa varmasti sen takaisin seuraavalla syötöllä. Maitoa tuotan entiseen malliin, pystyn imetyksen jälkeen pumppaamaan 100-120ml ja illalla enemmänkin. Vaappu tuottaa pissaa ja kakkaa entiseen malliin. Vaippaa vaihdetaan lähes yhtä usein kuin on syöttöjäkin. Unet asettuvat syöttöjen väliin 21.30-06 joko yhdellä syötöllä tai yhtä soittoa nukkuen, 6.30-10 yhden pysähdyksen taktiikalla, 12.30-15 tai jopa 16 kunnon päiväunet ellemme ole poissa kotoa, jolloin unet jäävät lyhyemmiksi tai katkeavat kahdeksi lyhyemmäksi uneksi. Illalla hän ottaa yleensä pienet torkut jossain kuuden ja kahdeksan välillä. Painoa oli pienelle nyt siis kuukaudessa tullut 350g ja pituutta noin sentti. Pituuskasvukäyrä lähti taittumaan alaspäin ensimmäistä kertaa, painohan on sen jo aiemmin tehnyt.

Lisämaidon antamisestahan ei meillä koskaan oikein tullut mitään, Vaappu vihasi kaikkia markkinoilla olevia korvikkeita. Saimme muutaman kerran syötetyksi maksimissaan 100ml ja senkin yleensä kamalalla huudolla säestettynä, tukehtumisliikkeitä esitettiin meille toistuvasti. Pullosta Vaappu syö lypsämääni maitoa kohtalaisesti, en vain näe edelleenkään mitään järkeä siinä, että syöttäisin pumppumaitoa pullosta sen sijaan, että imetän häntä hänen toivomaansa tahtiin. Hörpytellen hän ei ole koskaan suostunut syömään yhtään mitään. Lusikalla maidon syöttäminen on aivan toivotonta pelleilyä. Korvikkeen anto jäi siis kokeiluihin. Nyt, kun neljän kuukauden ikäraja ylittyi, päätimme aloittaa vähitellen kiinteiden ruokien testaamisen. Meinasin aloittaa perunalla, mutta sain kuulla niin paljon vasta-argumentteja, että päätin noudattaa neuvolan ohjetta ja aloittaa maissivellillä. Olisin halunnut aloittaa lusikkaruoalla muistaen pulloshown, mutta päätimme Miehen kanssa kuitenkin antaa vellille mahdolliusuuden. Se kun olisi niin kiva iltajuttu, isin syöttämä velli vauvalle ja sitten unille. Ekana iltana Vaappu sai 40ml maissivelliä ja 40ml lypsettyä äidinmaitoa sekoitettuna pullosta. Maistui. Hän suorastaan rakasti sitä! Juoma upposi typykkään ennätysvauhtia, kunhan hän oli ensin huomannut, ettemme yritä tuputtaa taas sitä kamalaa korvikemaitoa. Ilmeisesti myös vellitutti oli typykän mieleen, sillä sen hoksattuaan hän vaikutti tyytyväisemmältä kuin yleensä tuttipullosta syödessään. Tuleeko sieltä sitten tutummin holottamalla kuten äidin vuolaista rinnoista, jos maitotuttia pitää imeä kovemmin eikä se ole ollut helppoon oppineelle tytölle mieluisaa, en tiedä. Nyt, muutaman velli-illan jälkeen voin sanoa, että oli viisasta aloittaa näin. Ainakin toistaiseksi on mennyt hyvin. Tänään illalla aiomme antaa sosetta lusikalla, olisin halunnut antaa jo nyt päivällä, mutta ymmärrettävästi isi haluaa olla näkemässä ensimmäisen kerran.

Aion soittaa ensi viikolla neuvolaan, kun oma terveydenhoitajamme on palannut lomalta. Nyt siellä oli sijainen, tuttu hänkin muttei yhtä helposti lähestyttävä kuin omamme. Aion pyytää painokontrollia ja haluan myös jutella siitä, miksi Vaappu ei kasva riittävän nopeasti. Saa nyt nähdä, auttavatko kiinteät ruoat kasvunopeuteen. Ei hänen mikään jättiläinen tarvitse olla, kunhan käyrät vain eivät taittuisi alaspäin. Ja joo, tiedän ettei käyriä pidä tuijottaa vaan lasta, mutta kun olen huolissani. Kaikki muut ovat isompia, jopa pienempipainoisina syntyneet ovat tässä iässä jo isompia kuin meidän mini-Vaappu. Ja minua mietityttää, aiheutuuko hänelle jotain sellaista vahinkoa, mitä ei sitten vanhempana enää voi korjata. Toki näen, että vauvani on pirteä, iloinen, jäntevä ja seurustelevainen, hän jaksaa olla hereillä ja jaksaa myös nukkua. Hän oppii uutta suunnilleen samassa tahdissa kuin muutkin, jotain nopeammin ja jotain hitaammin kuin toiset, mutta silti. Sisuksiani kalvaa pelko, vähän samanlainen kuin raskausaikana. Se sanoo, että jotain menee kuitenkin pieleen. Kai tämä kuuluu äitiyteen ja on luonnollista ja tulee vain pahenemaan ajan myötä ja läpä läpä mutta näin se vain on, että pelottaa niin helvetisti.

Liru laru loru moni turha poru ratki riidaksi muuttuu

Vauvani on mahtava, mutta sen kai kaikki olivat jo tajunneetkin! Tyttäreni on pääosin hyvällä tuulella ja ymmärrys hauskoille äänille ja pelleilylle alkaa vähitellen pilkahdella. Vaappu oppi muutama viikko sitten nauramaan ääneen ja onkin tätä taitoaan sen jälkeen esitellyt vanhemmilleen ahkerasti. Vieraille hän ei vielä juuri suostu kikattamaan, vaikka eilen kyllä isoisälle ja enolle kertoikin kovasti juttuja. Vaappu jokeltelee paljon, selvästi selittää asioita, kädet viuhtovat ja jalat potkivat tuoden keskusteluun lisäpontta. Parin kuukauden ajan olen lauleskellut ja loruillut hänelle ja nyt on ihanaa huomata, miten hän alkaa selvästi tunnistaa tutut laulut ja lorut. Pidämme yleensä aamupäivisin Vaapun ollessa pirteä pienen hetken, jolloin laulan tai loruttelen ja lopuksi "jumppaan" häntä laulaen jumppalaulua. Jos tämä tuokio jää päivästä pois kiireisen aamupäivämenon vuoksi, on vauvani jotenkin kärttyisämpi.

Tämä kaikki VOI toki olla vain kuvitelmaa. Sain äskettäin näpäytyksen sosiaalisessa mediassa, kun ilmeisesti jatkuviin vauva-aiheisiin tilapäivityksiini kyllästynyt "kaveri" alkoi tylyttää oikein olan takaa. Sain kuulla tekeväni Vaapusta itselleni nukkea aikuisen leikkeihini. Sain kuulla, että tyttäreni ei tässä neljän kuukauden iässä todellakaan vielä osaa esimerkiksi ihastella luontoa. Kyseinen ihminen on toki itse lapseton nelikymppinen eikä koulutukseltaan lähelläkään kasvatuksen ammattilaista, joten en tiedä, mihin tutkimuksiin hän väitteensä perustaa. Eihän minullakaan järin vaikuttava CV lastenhoidon suhteen ole, vaivaiset 18 vuotta toisten lapsia hoitaneena en taida tietää lapsista juuri mitään. Olen ilmeisesti vain viettänyt elämäni kaivaten omaa lasta niin kovasti, että olen täysin vieraantunut käytännöstä... Tai sitten otan saamani kritiikin hieman liian vakavasti. No, tämän seurauksena olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, millaisia oletuksia teen tyttäreni osaamisesta tai esimerkiksi siitä, mistä asioista hän mielestäni nauttii. Onko niin, että nelikuinen todella aidosti nauttii vain perushuolenpidosta, rintamaidosta, kuivasta vaipasta ja äidin tai isän sylistä? Vai oliko se sittenkin vastasyntynyt, joka niin tekee? Eikö nelikuinen ole kuitenkin jo ymmärtävä olento, joka tiedostaa ympäristönsä ja sen muutokset, saa elämyksiä ja kokemuksia joiden myötä oppii maailmasta asioita? Olenko aivan hakoteillä ajatellessani, että satunnainen kotoa poistuminen voisi tehdä tyttärelleni hyvää, siis minun kanssani poistuminen, liikkuaksemme ulkona tai tavataksemme muita ihmisiä?

Otsikon loruhan jatkuu "se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu". Minä olen aina ollut sellainen tosikko, etten ole koskaan tykännyt tuosta lauseesta. Lapsena ja nuorena jo sain monta kertaa kuulla, että suutuin jostain, minkä oli tarkoitus olla leikkiä, pilaa tai vitsi. Mutta eikö se ole niin, että vika on vitsailijan arviointikyvyssä, jos hän ei osaa päätellä, millä tasolla toista voi jekuttaa tai hänen kustannuksellaan voi pilailla? On mielestäni alkeellista sosiaalista älykkyyttä ymmärtää, ettei keskustelukumppania voi panna halvalla tuntematta häntä riittävän hyvin osatakseen arvata, miten hän siihen reagoi. Leikiksi tulkitsemalla voi myös väistää anteeksipyynnön, jos sitä ei osaa esittää. Myös työpaikalla olen ainakin kerran joutunut sellaiseen tilanteeseen, jossa minua syytettiin leikistä suuttumisesta, itse olin valmis tulkitsemaan tilanteen lähinnä työpaikkakiusaamiseksi. Ovatko vivahde-erot tosiaan näin suuria?

Niin kauan kuin olen blogannut, olen tunkenut väleihin sanomaa "jos ei tykkää, ei ole pakko lukea". Olen edelleen samaa mieltä. En nyt sentään väitä, että eri mieltä kanssani ei saisi olla, mutta jos tekstini aiheuttavat täällä tai sosiaalisessa mediassa niin suurta ärsytystä, että tuntuu hyvältä ajatukselta lähteä kritisoimaan esimerkiksi tapaani ilmaista asiat tai kommentoimaan tapaani olla äiti, ei ehkä kannata jatkaa elämäni seuraamista netissä.

Syyllistymisestä

Nyt puhutaan paljon äitien syyllistymisestä, ja pistänpä lusikkani siihenkin soppaan. On nimittäin tässä vajaassa neljässä kuukaudessa tullut jo tutuksi minullekin tuo kalvava tunne. Kuinka helppoa onkaan etukäteen suunnitella äitiyttään, asettaa itselleen rasteja riittävästi armeijan harjoitusrataa varten, tavoitella taivaita kasvattajana jo vauvan ollessa vielä pienenpieni ihmisenalku. Pitkän lapsettomuuden päätteeksi arvelin olevani kypsääkin kypsempi äidiksi, monessa mehussa keitetty kovaksi ja kuitenkin riittävän pehmeä pysyäkseni hellänä ja tunteikkaana. Ja miten vaikeaa onkaan elää omien odotustensa mukaisesti? Vuosien myötä olen oppinut hyvälle, olen elänyt itsekkäästi ja tehnyt asioita vain itseäni varten. Kun nyt sitten pieni, rakas tyttäreni vaatii minulta aina vain enemmän, vaadin minäkin itseltäni enemmän ja kun en pystykään täyttämään omia odotuksiani, on syyllisyyden tunne valtava.

Tiesin, että äitiys on jossain määrin suorittamista. Olen seurannut sivusta niin monen ystävättären tietä äitinä, heidän eri tapojaan olla äiti, heidän erilaisia kasvatusmetodejaan ja käyttäytymismallejaan. Eniten olen aina ihaillut niitä, jotka näyttävät tuntevan vain vähän syyllisyyttä oikaistessaan hieman: tarjotessaan eineksiä tai purkkiruokaa, nostaessaan jalat ylös ja sanoessaan lapselleen "äiti ei nyt leiki", juodessaan kolmannenkin viinilasillisen naisten illassa sen jälkeen, kun ovat päättäneet juoda vain yhden (tai puolikkaan) lasillisen. En toki tarkoita, että olisin ihaillut niitä, jotka jättävät lapsensa täysin kasvattamatta tai joiden lapset ovat jollain tavalla hunningolla -mutta sellaisia äitejähän ei minun tuttavapiiriini kuulu! Rento elämänasenne ja manana-meininki on kuitenkin aina kiehtonut minua. En ole suorittaja. En ole uraohjus. Miksi siis pyrkisin olemaan superäiti, etenkään kun äärimmäisen harva lapsi on aikuistuttuaan siitä äitiään kiittänyt. Oma äitini antoi minulle rennon ja luontevan mallin, hän viihtyi meidän kanssamme kotona (varmasti viihtyi, tuskin hän muuten olisi viettänyt kaikkia niitä vuosia kotiäitinä) ja oli ajoittain leikkeihin ja puuhiin osallistuva pullantuoksuinen äiti, välillä väsynyt ja stressaantunut kiukkuäiti. Kaikki tuntui kuuluvan normaaliin elämään, me lapset opimme hyvin äkkiä tietämään, milloin kannattaa pysyä poissa jaloista ja milloin taas vietetään yhteistä puuhapäivää. Kun äiti oli vähemmän pirteä, leikimme ulkona ja keksimme omat tekemisemme. En ole tästä saanut mitään traumoja.

Nyt huomaan rakentavani omaani ja vauvani päivää aamusta alkaen miettien samalla, mikä on lapseni kehitykselle hyväksi, mikä ei ole kehitystä tukevaa ja mikä mahdollisesti saattaa haitata pikkuiseni oppimista ja tärvellä hänen luonnettaan. Minä, jonka ei pitänyt turhia stressata, mietin yhtäkkiä olenko laulanut ja lorutellut lapselleni riittävästi, puhunko hänelle tarpeeksi tukeakseni kielenkehitystä, onko kolme- ja puolikuinen tyttäreni saanut sopivasti fyysistä aktivaatiota päivän aikana, jotta hänen lihaksistonsa kehittyy kuten sen pitää ja jotta hän väsyy sopivasti muttei liikaa. Mitä enemmän saan kuulla ja lukea "älä tuijota toisten kehitystä" tai "käyrät ovat neuvolaa, eivät äitiä ja lasta varten", sitä enemmän ahdistun toisten, samanikäisten vauvojen nopeammista kehitysaskeleista tai oman lapseni hitaammasta kasvusta. Imetyksestä olen tehnyt itselleni vuoren korkuisen haasteen jo ennen vauvan syntymää, stressaan sen sujumista päivittäin ja jollain tasolla odotan aika innokkaasti sitä aikaa, kun lapseni kehitys ei ole enää yksinomaan kiinni elimistöni tarjoamasta ravinnonlähteestä. Pelkään, ettei maitoni koostumus ole sopiva, koska lapseni kasvaa niin hitaasti. Silti näen omin silmin omasta vanhasta neuvolakortistani, että olen itse aikanani kasvanut vielä hitaammin, saavuttaen siitä huolimatta 180 sentin aikuispituuden. Vaikka minun lapsuudessani ei ole ollut vauvamuskareita ja iänmukaisia kehittäviä leluja, olen melko musikaalinen ja verbaalinen, minulle on luettu ihan samat Teemu- ja Sanna-kirjat kuin muillekin ikätovereilleni. Syytä huoleen ja syyllistymiseen siis tuskin on. Minä en juo, en tupakoi, en vietä iltojani poissa lapseni luota. En sysää häntä vieraalle hoitoon aina, kun on mahdollisuus. En ole itse asiassa viettänyt poissa vauvani luota vielä kertaakaan yli tuntia pitempää aikaa. Kaupassa ja lenkillä olen käynyt ilman häntä. Silloinkin alan jo miettiä, miten hän pärjää ja ennen kaikkea, meneekö hänen isällään hermot, jos vauva huutaa kovasti.

Tästä pääsenkin jo kokonaan toiseen aiheeseen: isään. Mieheni, vauvan isä, on aivan mahtava tyyppi. Hän on paras ystäväni. Meidän huumorintajumme osuvat täysin yksiin, keskustelumme ovat mielettömiä eikä meillä ole koskaan epätoivoisia hiljaisuuden hetkiä, sellaisia että kumpikaan ei keksisi mitään puhuttavaa. Mieheni ei koskaan syyllistä minua mistään. Ei edes silloin, kun sen oikeasti ansaitsisin. Toissailtana, kun melkein poltin koko talomme unohdettuani tuttipullo-rintapumppu-sterilointikattilan kiehumaan nukkumaan mentyäni hän auttoi minua tuulettamaan kahdelta yöllä, lohdutti minua kun oloni oli kurja ja rauhoitteli syyllisyydentuntoani ja pelkojani siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Isä rakastaa Vaappua ihan yhtä paljon kuin minäkin. Hän oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa ja hoiti Vaappua ensimmäiset päivät lähes yksin minun toipuessani sektiosta. Hän ei koskaan menetä hermojaan, siis oikeasti ei ikinä. Silti huomaan usein miettiväni, kuinka hän jaksaa, hoitaakohan hän vauvaa vain velvollisuudentunnosta, menevätkö hänellä hermot vauvan huutaessa. Ja vaikka hän vakuuttelee minulle, ettei näin ole, mietin samaa taas pian uudestaan. Vika on siis minussa. Oma isäni oli lapsuudessani paljon töissä, harvoin kotona, silti en usko tämän ajatuksen tulleen lapsuudestani, sillä muistan isän olleen innokas ja iloinen aina meidän kanssamme ollessaan. En myöskään koskaan ajattele, että mieheni hoitaisi vauvaamme jotenkin huonommin kuin minä.

Eihän tästä mitään konkreettista palkintoa saa, äitiysstressistä siis. Toki lapsi itsessään on paras palkinto, mitä koskaan voi saada, mutta hän on kyllä siinä vaikka joskus vähän relaisinkin. En koe "uhraavani" itseäni mitenkään, sillä tällä haavaa tämä on ainoa asia, mitä haluankaan tehdä. En kaipaa iltoja ravintoloissa, sillä en niissä viettänyt aikaani enää vuosikausiin ennen lastakaan. En myöskään halua harrastusta, viikoittainen pakkomeno vain ahdistaisi. Katsotaan sitten syssymmällä, tarvitsemmeko me Vaapun kanssa yhteisen harrastuksen (tai sanooko sisäinen vaatimustasoni, että meillä tulee sellainen olla?) On ihanaa tavata kavereita, mutta en sitäkään jaksa ihan joka päivä. Pari menoa viikossa on vielä hyvä, sen useampi saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten tarjoa lapselleni rauhallisia kotipäiviä. Nyt meidän olikin pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, kun Vaappu oli nuhainen. Kärttyisä pieni räkänokka halusi paljon syliä, nukkui pitkiä päiväunia ja kitisi paljon iltaisin. Tänään hän on jo paljon pirteämmän oloinen. Tästä alkaakin taas usean päivän tekemiset ja menemiset. Koko elokuun tulevat viikonloputkin on aika tiiviisti jo buukattu. Melkein toivon, että myisimme jo autoni (jossain vaiheessa se tulee eteen ihan jo taloudellisistakin syistä) etten voisi ihan niin usein reissata vauvan kanssa arkisin. Toki lähteminen on oma valinta. Me olemme yleensä niitä, jotka lähtevät toisten luo, sillä asumme täällä maalla. Harva jaksaa tänne lähteä ajamaan.

Nyt vauvani heräilee, ja kuten olen päättänyt, en anna hänen itkeä yksikseen, se vahingoittaa varhaista vuorovaikutusta. Menen siis nostamaan hänet syliini niin kauan kuin hän vielä jokeltelee iloisena.